Kirjoittanut Roosis
Muotoilun suhde kaupallisuuteen
Lukupiirin kolmannen tapaamisen materiaalina oli kaksi tekstiä, Designer as Author
(Julkaistu teoksessa DESIGN ACT Socially and Politically engaged design today – critical roles and emerging tactics. Stockholm: Iaspis and Berlin: Sternberg Press.) ja vastine Grafia-lehdessä 1/2016 julkaistulle Ida Kukkapuron Kenen lauluja laulat? -artikkelille.
(Versio Vaskon tekstistä julkaistu myöhemmin englanniksi nimellä The Four Temperaments in Design teoksessa Borrowing Positions. Troijan Horse. 2019.)
Tekstit käsittelivät yliopiston aikana hyvin, hyvin tutuksi tullutta kysymystä: mikä on muotoilun ja kaupallisuuden suhde, ja miten muotoilijat itse voivat vaikuttaa asiaan.
Ensimmäinen teksteistä oli mielestäni selvästi mielenkiintoisempi. Kirjoittaja jakoi monia huolia joita minulla itsellänikin on muotoilijan toimeen liittyen; usein suunnittelijan työ ei ole paljoa enempää, kuin kapitalismin palvelemista ja kulutuskulttuurin mahdollistamista. Huoli tuntuu olevan ammattikunnan piirissä laajasti jaettu. Usein luodaan vastakkainasettelua taiteen ja kaupallisen työn välille, ja koitetaan kovasti pohdiskella, kumpaan kategoriaan muotoilu kuuluu.
Tiivistän kaupallisen muotoilun ongelman pieneen esimerkkiin autoista. 1920-luvulla, kymmenen vuotta autojen valmistuksen alettua, lähes jokainen joka halusi auton, oli ostanut sellaisen. Autonvalmistajien kannalta tämä oli ikävä asia, sillä autojen myynti luonnollisesti hidastui. 1924 General Motors- niminen autonvalmistaja julkaisi ensimmäiset värikkäät autonsa, ja tämän jälkeen jokainen vuosi markkinoille saapui uusia, trendikkäämmän värisiä autoja. Tällä varmistettiin, että aikaisempien vuosien autot alkoivat näyttää vanhentuneilta kuluttajien silmissä, ja luotiin keinotekoinen tarve ostaa uusi auto. Samantapaiselta mielessäni tuntuu moni muotoilun suuntaus. Kaiken suunnittelutyön perimmäisenä tarkoituksena on myydä jotakin; tuotetta, kokemusta, palvelua, brändiä. Mahdollistaa se, että kuluttajilla on jotain tavoiteltavaa, jotakin, mihin upottaa rahaa.
Designer as Author -tekstissä tämä ongelma ilmeni kapitalismin kritisointina ja huolena siitä, ettei muotoilu alana yllä samanlaiselle taiteelliselle korkeudelle kirjallisuuden ja elokuvateollisuuden kanssa. En ole varma siitä, onko muotoilun vertaaminen esimerkiksi kirjallisuuteen relevanttia. Kirjallisuudessa kirjailijan esittämä tarina ja ajatukset itsessään ovat “tuote”, eikä kirjan tarvitse olla olemassa mitään muuta, ulkopuolista tarkoitusta varten. Muotoilu sen sijaan ratkaisee lähtökohtaisesti aina jotakin olemassa olevaa ongelmaa, eikä täten ole vapaa ottamaan mitä tahansa muotoa.
Kirjoittajan esimerkit “kriittisestä”, olemassaolevia rakenteita haastavasta muotoilusta tuntuivat minusta hieman kummallisilta. Mielestäni esitetyt työt eivät varsinaisesti edustaneet jonkinlaisia muotoilun uusia suuntauksia, vaan taidetta, joka vain sattui olemaan muotoilun muodossa. Siinäkö ovat kaksi vaihtoehtoa: taiteen tekeminen tai kapitalismille sielunsa myyminen?
Kriittisen muotoilun esimerkeistä mieleeni jäi myös Maywa Denkin työt. En ollut koskaan kuullutkaan yhtiöstä, mutta niiden tuottamat hassut otamatone-soittimet ovat olleet suuri ilmiö internetissä. Muovinen, nuotinmuotoinen olio laulaa säveliä eri korkeuksilta riippuen siitä, mistä kohti sen kaulaa painetaan. Syntyvä ääni ei ole varsinaisesti miellyttävä, enkä henkilökohtaisesti pidä otamatonea kovinkaan vakavasti otettavana soittimena siinä merkityksessä, että kehittäjät olisivat esimerkiksi luoneet uuden soitinperheen tms. Otamatone on siis lelu, kapine joka ostetaan, jota käytetään hetki ja joka sitten jää kaappiin. Eikö juuri tämä ole sellaista itseluotua kysyntää ja kulutuiskulttuuria, jota niin kovasti koitamme välttää?
Kaikenkaikkiaan tekstistä jäi hieman epäreilu olo. Tuntui, ettei tavallinen muotoilijan leipätyö ole tarpeeksi hyvää, että pitäisi olla jotakin enemmän, tavoitella jotain suurempaa. Tietysti on ehdottoman tärkeää olla tietoinen historiasta, kulttuurin luomasta perspektiivistä ja yhteiskunnan (ja oman itsensä) ennakkokäsityksistä. Pyrkiä kyseenalaistamaan ja keksimään uutta. Kieltäytyä kierrättämästä samoja ajatuksia uudestaan, koittaa aina luoda hyvää sillä vaikutusvallalla joka muotoiljalle on suotu. Silti esimerkiksi graafiseen suunnitteluun liittyy vahvasti kaupallisuus, eikä asialle oikeastaan voi mitään. Jonkun on suunniteltava, miltä maitopurkin kuvitus näyttää. Se ei tietenkään ole itsessään paha asia, ja mielestäni ei välttämättä ole hyödyllistä luoda vastakkainasetteluja kaupallisen ja ei-kaupallisen designin välille. Tärkeämpää olisi valistaa suunnittelijoita valintojen vaikutuksista ja asemasta yhteiuskunnassa, ja näin onkin mielestänin ansiokkaasti tehty omassa opetuksessamme. Loppuenlopuksi jokainen työ on yksittäistapaus, jonka syntyminen voi olla joko hyvin- tai ei ollenkaan “taiteellista”.
Toisessa tekstissä otettiin enemmän kantaa yhteiskuntarakenteisiin. Kirjoittaja oli keksinyt neljä kuvitteellista graafikon arkkityyppiä, ja perusteli niiden avulla, että eri ihmisryhmillä on erilaiset tarpeet omien vahvuuksiensa ja intohimojensa toteuttamiseksi, ja että jokaista näistä tarvitaan toimivan yhteiskunnan ylläpitämiseksi. Kuten ensimmäisessä tekstissä, tässäkin oli huolenaiheena se, että kaupallinen muotoilu on liian suuressa roolissa kaikkeen muuhun verrattuna. Kapitalismin ja taiteen itseisarvon sijaan tekstissä keskityttiin enemmän yksittäisten ihmisten tarpeisiin. Miten erilaiset prosessit töiden tekemiseen eri ihmisillä on, ja kuinka minkäkin tyylisiä prosesseja voi tukea yhteiskunnan tasolta.
Minun on vaikea löytää mitään sanomista tekstistä itsestään, ehkä johtuen siitä ettei se mielestäni ollut kovinkaan tajunnanräjäyttävä. En ole mistään tekstin kanssa varsinaisesti eri mieltä, mutta ajatukset eivät olleet erityisen oivaltavia tai uusia. Tuntui lähinnä siltä, että joku luettelee asioita, joita en ollut koskaan tullut varsinaisesti ajatelleeksi, mutta jotka silti tiesin. Lopussa kirjoittaja vaati erilaisia yhteiskunnallisia asioita, kuten kirjastojen olemassaoloa, tumbleria, ymmärtäväisiä opettajia ja muita graafikon työn mahdollistavia asioita siihen sävyyn, kuin ne eivät jo olisi olemassaolevia asioita Suomessa. En tietenkään väitä minkään olevan täydellistä. Vaatimukset vain tuntuivat hieman samalta, kuin jos joku sanoisi: “olisipas tosi hyvä, jos ei olisi eriarvoisuutta!” Niin, niin olisi.
Kysymyksiä pohdiskeltavaksi teksteihin liittyen.
Ensimmäisessä tekstissä esiintyi väittämä: “To be considered successful, design has to sell in large numbers, therefore it has to be popular. Critical design can never truly be popular, that's the fundamental problem.” Mitä mieltä olet väittämästä?
Onko graafikon työssä kaupallisuus mielestäsi negatiivinen asia?
Onko kaupallisuudelle tehtävissä mitään, vai onko se osa graafikon ammattia, josta ei voi päästä eroon?
Oletko itse kokenut tehneesi graafikkona kaupallisia töitä vai taidetta? Esimerkkejä kummastakin?
Lukupiirin 3. tapaaminen
Kirjuri: Pinja
Paikalla: Pinja, Artemi, Evi ja Roosis
Aloitimme keskustelun miettimällä sitä miten jokaisella tuntuu olevan nykypäivänä tarve lokeroida taide kaupalliseksi tai “taiteelliseksi” taiteeksi. Usein kritiikki tuntuu tulevan juurikin graafisen suunnittelun ulkopuolelta, ihmisiltä joilla nimenomaan on vahvat mielipiteet kaupallisesta taiteesta. Mitä tällaisella vertailulla loppujen lopuksi saavutetaan? Pitääkö kaikesta yrittää tehdä paremmuuskilpailu ja kuka kenenkin mielestä voittaa tässä?
Lähdimme vertailemaan graafista suunnittelua arkkitehtuuriin. Arkkitehdin ammattia ajatellaan stereotypisesti luovana ja jotenkin parempana luovana työnä, vaikka sen työ on yhtä kaupallista kuin graafisen suunnittelijan. Arkkitehti voi suunnitella kauniita taloja ja rakennuksia, mutta pääasiassa suunnittelussa edetään asiakkaan ja ympäristön tarpeet edellä, aivan kuten graafisessa suunnittelussakin!
Ajatus graafisesta suunnittelijasta on muovautunut hurjasti viimeisten vuosikymmenien aikana median vaikutuksesta. Osaan ainakin itse nimetä enemmän negatiivisia esimerkkejä graafisesta suunnittelijasta ja sen alasta fiktiivisissä sarjoissa ja elokuvissa verrattuna positiivisiin esimerkkeihin. Vuosituhannen alussa graafista suunnittelijaa kuvattiin mielestäni paljon arvokkaammin kuin miten sitä nykyään kuvataan. Myönnän toki, ettei graafinen suunnittelija ole tai pitäisikään olla mitenkään arvostetuin ammattititteli, mutta ehkä olisimme valmiita päästämään irti kuivista vitseistä liittyen viiksiin, kahvin juontiin, someen ja mitä näitä nyt onkaan.
1. Ensimmäisessä tekstissä esiintyi väittämä: “To be considered successful, design has to sell in large numbers, therefore it has to be popular. Critical design can never truly be popular, that’s the fundamental problem.” Mitä mieltä olet väittämästä?
Voisin väittää, että tänä päivänä on lähes mahdotonta asettaa raja kertomaan mikä on “suosittua”. Monet pienemmänkin seuraajamäärän Instagramissa omaava artisti tienaa paremmin kuin tavallisissa päivätöissä käyvä ihminen. Tässä väittämässä on siis ongelmansa: mikä lasketaan suosituksi? Tänäpäivänä ei ole myöskään yhtä ainutta suosittua tyylisuuntausta. Jokainen ilmaisee itseään vapaammin ja ottaa inspiraatiota vaikka kenestä. Mielestäni hyvä esimerkki olisi suosittu musiikki nyt verrattuna vuosikymmeniä sitten. Vaihtoehtoja oli hyvin rajattu määrä ja suosituksi nousi muusikot joiden musiikkia soitettiin esimerkiksi radiossa tai ketkä pääsivät esiintymään suurien väkijoukkojen eteen. Nykyään yksilö voi luoda omat suosikkinsa internetin välityksellä. Vaikka on muusikkoja, joiden musiikkia kuunnellaan eniten, luvut jakautuvat silti jatkuvasti yhä laajemmin eri suuntiin. Joten kysympähän uudestaan: mikä on suosittua?
2. Onko graafikon työssä kaupallisuus mielestäsi negatiivinen asia?
Kaikella on jokin tarkoitus. Hussin verkkosivut, jonka ulkoasu auttaa sivustolla olevaa löytämään avun mahdollisimman helposti. Bussipysäkin mainos, joka kertoo uudesta hienosta tuotteesta löytää ostajansa paikasta jossa tuotetta ei myydä. Vesivärimaalaus, jolla ei ollut taiteilijan mielestä mitään tarkoitusta tarkoittaa todennäköisesti jotain jollekin joka sitä katsoo. Miten esimerkit eroavat toisistaan? Kaikella on oma tarkoituksensa ja huonoja esimerkkejä löytyy kaikista eri alojen osa-alueista. Tarkoittaako kaupallisuus sitä, että taitelija myy sielunsa?
Mietimme myös vertausta muihin ammatteihin. Esimerkkinä lääkärin ammatti. Onko jotenkin sielutonta tehdä täysin arkista leipätyötä lääkärinä tai sairaanhoitajana? Pitäisikö henkilö ottaa tosissaan vasta siinä vaiheessa, kun hän keksii uuden tavan parantaa sairaus? Miten tällainen ajattelu eroaa graafisesta suunnittelijasta ja sen ammatin pätevyydestä?
Jos teet jotain mistä nautit ja olet siinä hyvä, sen sanoma on arvojesi mukaista sekä saat siitä rahaa samalla tavalla kuin toinen ihminen saa toisesta aikaa vievästä työstä. Miksi se olisi negatiivinen asia? Kaupallisuudella on oudon negatiivinen kuva. Tottakai on olemassa negatiivista kaupallista toimintaa, jos siihen liittyy esimerkiksi vihaa, epäeettisyyttä ja jopa valheita. Mikä mahtaa olla tällaisen hyvän ja huonon kaupallisuuden suhde määrällisesti toisiinsa ja miten sitä tulisi mitata? Kuka siitä päättää?
3. Onko kaupallisuudelle tehtävissä mitään, vai onko se osa graafikon ammattia, josta ei voi päästä eroon?
Mikä lasketaan kaupalliseksi? Mikä lasketaan taiteeksi? Onko huono asia, jos teet työtä jonkun toisen alaisena ja saat siitä rahaa? Eikö suurin osa ammateista ole juuri tätä? Miksi kaupallisuudesta tulisi päästä eroon? Tärkeintä on, että graafikko on tietoinen omasta asemastaan ja käyttää sitä oikein.
4. Oletko itse kokenut tehneesi graafikkona kaupallisia töitä vai taidetta? Esimerkkejä kummastakin?
Tähän oli hassu keksiä vastauksia, kun monet astuvat vasta nyt oikeasti graafikon työelämään koulun johdattelemana. Jotkut meistä ovat tehneet suuremmankin skaalan töitä yrityksille ja toiset vähän jotain pienempiä juttuja. Meistä kukaan ei oikein ajatellut töitään kaupallisina töinä, mutta kyllähän näistä moni oli juurikin sellaisia.
Roosiksen hyvät ja avaavat kysymykset sivusivat molempia tekstejä, mutta lukupiiri tapaamisen aikana puheenaihe pyöri voimakkaammin ensimmäisen tekstin sisällä. Toinen teksti ei ehkä ollut kenenkään mielestä kovin kiinnostava ja niinpä keskustelu sivusi huomaamattamme enemmän ensimmäisen teemoja. Jokaisesta tuntui, että sama kysymys graafisesta suunnittelusta ja sen vertailusta “oikeaan taiteeseen” tulee jatkuvasti puheenaiheeksi jossain koulutehtävässä, mutta ei muissa tilanteissa. Tavallaan siitä on aina jotain puhuttavaa jos on pakko puhua, mutta aiheeseen jotenkin turtuu. Meillä tuntui kaikilla olevan todella samanlaiset mielipiteet asiaan liittyen eikä nämä keskustelut lopulta koskaan ajaudu mihinkään uuteen päätökseen tai oivallukseen.