Neljäs tapaaminen.
Puheenjohtajana Roosis
Ensimmäinen teksti:
Pater, Ruben 2016.
Luku “Image and Photography”.
Julkaistu teoksessa Pater, Ruben. The Politics of Design. A (Not so) Global Manual for Visual Communication. BIS Publishers.
Näemme ja koemmme maailman oman kulttuurimme raamien sisältä, synnymme sisälle yleisesti hyväksyttyihin normeihin ja pidämme yhteisömme käsityksiä suurempina totuuksina. Omien ajatustapojen subjektiivisuutta ei tule koskaan edes ajatelleeksi, ennen kuin joku ulkopuolinen kyseenalaistaa ne. Siksi olikin kiinnostavaa perehtyä julkaisussa kuvien tulkitsemiseen liittyvään kulttuuriseen sokeuteen.
Kuva saattaa tuntua ensi-ajatuksella viestimisen muodoista kenties neutraaleimmalta, vaikeimmalta tulkita väärin. Voimme katsoa esihistoriallisia maalauksia ja ainakin kuvitella ymmärtävämme jotain niiden merkityksestä. Kuvien kieli on kuitenkin hämmästyttävän paljon sidottu kulttuuriinsa. Niiden käyttötarkoitus, aihepiirit, asetelmat, värit ja tyylit liittyvät erottamattomasti aikaansa ja paikkaansa ja voivat saada täysin erilaisia merkityksiä katsojasta riippuen. Mieleeni tulee eräs kuulemani ongelma; kuinka viestiä tuleville sivilisaatioille, mihin ydinjäte on haudattu? Miten voimme kertoa ilman kieltä, symbolisten kuvien kautta, että juuri tästä kohti ei parane kaivella?
Tekstissä käytettiin viestimisen hankaluudesta esimerkkinä epäonnistuneita yrityksiä viestiä mainoksilla eri kulttuurin piiristä saapuville henkilöille. En itse ollut ehkä kovinkaan selkeästi tiedostanut, miten suuria “kielimuureja” eri kulttuureista lähtöisin olevat voivat kokea katsoessaan samaa kuvaa. Esimerkiksi länsimaalaisessa, individualismia korostavassa mediassa keskeinen muotokuva-formaatti voikin vaikuttaa toisten kulttuurien silmiin surulliselta, ulkopuoliselta ja yksin jätetyltä. Miksi kukaan olisi kuvassa yksin?
Designerina samantapaisten väärinymmärrysten luomisen vaara on suuri, sillä oman kulttuurisen estetiikan raamit eivät ole ihmisille itselleen näkyvissä. Yksi tekstin eniten yllättäneistä esimerkeistä oli kuvan ja tekstin välinen suhde. On (minulle itselleni) aivan itsestäänselvää, että kuvan ja tekstin yhdessä nähdessään ne molemmat muuttavat toistensa merkitystä. Kuva voi esimerkiksi tuoda tekstille aivan uudenlaisen sävyn, tehdä iloisesta lauseesta surullisen tai vakavasta ironisen. Jos näin perustavanlaatuinen asia ei ole kaikille yhtäläisen selvä, onko olemassa ylipäätään mitään visuaalisia elementtejä, joita kaikki maailman ihmiset osaisivat intuitiivisesti tulkita samalla tavalla?
Länsimainen kulttuuri on maailman mittakaavalla erilaisessa asemassa kuin toiset. Se on ilman varsinaista oikeutusta aina automaattinen vertailukohta ja piste josta lähteä liikkeelle. Se on luonut ja kuljettanut ympäri maailmaa normeja, joihin muiden kulttuurien odotetaan mukautuvan. Kyseisen kulttuurin edustajina olemme erityisen sokeita toisten kuttuurien vivahteille. Siksi meidän onkin oltava varovaisia, ettemme vahingossa loukkaa, käytä väärin tai esitä vääränlaisessa merkityksessä sellaisia elementtejä, joita emme itse ymmärrä. Visuaalisen viestijän näkökulmasta tärkeimpänä ohjenuorana käteeni jäi: älä yritä kuvata toisia kulttuureita perehtymättä ensiksi huolellisesti siihen, miten kyseisen kulttuurin jäsenet haluavat itse tulla esitetyiksi.
Toinen teksti:
Boehnert, Joanna; Onafuwa, Dimeji 2016.
Design as Symbolic Violence: Reproducing the 'Isms'
Esitetty konferenssissa Intersectional Perspectives on Design, Politics and Power, School of Arts and Communication, Malmö University 14–15.11.2016.
Symbolinen väkivalta on suunnittelutyötä, joka joko suoraan tai välillisesti (usein tahattomasti?) saattaa vahingoittaa tiettyjä ihmisryhmiä. Sille ominaista on länsimaisen kulttuurin päähenkilöä, valkoista heteromiestä suosiva luonne. Esimerkki tästä on miehiä varten mitoitettu koko maailma. Autokolarit ovat huomattavasti vaarallisempia naisille autojen turvavamekanismien mitoitusten vuoksi. Lääkkeet toimivat naisilla miehiä arvaamattomammin, sillä testausvaiheessa jätetään monesti huomioimatta naisen kuukautiskierron vaiheet, jotka nähdään poikkeustilana (jota ne eivät toki naisille ole).
Miksi maailma on rakennettu miehille? Vastaus on yksinkertainen: se on miesten suunnittelema. Eikä kyse ole välinpitämättömyydestä tai pahantahtoisuudesta, vaan yksinkertaisesti tietämättömyydestä. Etuoikeutettuna olemiseen kuuluu se, ettei itse ole tietoinen omien etuoikeuksiensa olemassaolosta. Jokainen katsoo maailmaa lähtökohtaisesti omasta näkökulmastaan, eikä edes hyväntahtoinen halu ymmärtää toista voi korvata omakohtaisten kokemusten pohjalta saatua tietämystä. Jos halutaan suunnitella maailma, joka on sopiva paikka kaikenlaisille ihmisille, on sitä oltava suunnittelemassa kaikenlaisia ihmisiä.
Vaikka suurin osa design alojen opiskelijoista ja valmistuneista on naisia, on heitä siitä huolimatta työelämässä edustettuna vähemmistö. Kuinka se voi olla edes mahdollista? Mihin naiset häviävät? Yhteiskunta on vasta aivan hetki sitten ollut naisille niin vihamielinen paikka, etteivät sen ajan jäljet ole vielä ehtineet kulua pois. Sukupuoliroolit ovat yhä tärkeä osa kulttuuriamme, ja niiden positiiviset ja negatiiviset määritelmät tihkuvat läpi kaikkeen, aina värikoodatuista sheivereistä hittibiisien sanoituksiin. Sukupuolirooleja ei voi paeta, ne vaikuttavat jokaiseen vaikkei tämä itse sitä tiedostaisikaan. Ne muuttavat tapoja toimia ja ajatella niin konkreettisesti, että yhä nykypäivänäkin naiset jäävät miesten jalkoihin uudestaan ja uudestaan. Eivätkä naiset ole ainoita jotka kärsivät väärinmitoitetusta maailmasta, vaan sen uhreja ovat kaikki ne, jotka sitä eivät ole itselleen suunnitelleet.
Molemmissa teksteissä keskeisenä on suunnittelijan näkökulman tärkeys. Voimme oppia ymmärtämään toisten ihmisten näkökulmia vain kuuntelemalla ja olemalla avoimia uusille näkemyksille. Emme itse voi aina tietää omia virheitämme, ja siksi onkin tärkeää antaa toisten osoittaa ne meille.
-
Kirjuri: Artemi
Aloitimme keskustelun käymällä läpi yleisesti ilmaantuneita tuntemuksia teksteistä.
Esille nousi eniten ensimmäisen tekstin kuvat ja kuinka ne avarsivat virheistä graafisessa suunnittelussa. Ensimmäinen teksti tuntuikin konkreettisemmalta ja sitä oli helpompi lähestyä. Kaiken kaikkiaan tekstien aiheet tuntuivat raskailta ja niin isoilta, että oli vaikeaa saada niistä kunnolla otetta. Lähdimme yhdessä pohtimaan, miten ihmiset suhtautuvat eri tavoin samaan visuaaliseen asiaan. Miten käyttää värejä, jotka toimisivat samalla tavalla eri kulttuureissa? Mitä visuaalista tulkitaan samalla tavalla missä päin maailmaa tahansa? Jälkimmäisen kysymyksen johdattelemana päädyimme miettimään ohjeistusmerkkejä ja symboleita - ja viimeisimpänä emojeita! Totesimme hyvin nopeasti ettei edes emojien käyttö oli universaalisti samanlaista, vaan jopa niiden käytössä on hyvin selkeitä kulttuurillisia ja ikäluokista riippuvaa eroa, vaikka ilmeiden kuvittelisi nopeasti ajateltuna olevan asia, jotka tulkitaan samalla tavalla.
Jatkoimme ensimmäisen tekstin photoshop -teemalla ja aloitimme kysymyksellä "Mielummin feikkiä diversiteettiä vai ei diversiteettiä?". Päädyimme yksimielisesti siihen, että ei. Pohdimme esimerkkinä esimerkiksi koulukuvaa (vaikka Aallosta, meidän omalta linjalta), johon olisi kuvankäsittelyllä lisätty henkilöitä eri kulttuurillisista taustoista ikään kuin kuvastamaan, että he ovat tervetulleita opiskelemaan tähän yhteisöön. Vaikka syy tämän kaltaiselle photoshoppaukselle olisi pohjimmiltaan hyväntahtoinen, olisi parempi olla rehellinen ja kuvamanipulaation sijasta etsiä juurisyitä ongelmalle. Feikin diversiteetin käyttö mainonnassa on siis laiskaa ja "likaista".
Missä kulkee raja minkä asioiden muokkaaminen mainonnan nimissä on ok? Naisia photoshopataan nuoriksi ja kauniiksi, kun miehet saavat olla ryppyisiä ja hikisiä. Miehien ihohuokoset saa näkyä, mutta naisten iho photoshopataan kuin airbrushatuksi. Keskustelu eteni tästä hyvin nopeasti siihen, miksi luonnolliset asiat nähdään markkinoinnissa (ja somessa) rohkeina? Miksi kuvat ja videot, joissa normaalin kokoiset naiset näyttävät omalta luonnolliselta itseltään saavat kommentteja rohkeudesta?
Lopuksi mietimme miten eri puolilla maailmaa nähdään toiset ja mistä kaukaisten paikkojen ja kulttuurien eräänlainen "mystifiointi" johtuu (kuten esimerkiksi Afrikka ja sen kulttuurit - millaisia mielikuvia ihmisillä on paikasta, jossa he eivät ole koskaan käyneet ja kuinka syvällä ne on). Millaisena näemme toiset kulttuurit ja miten toiset kulttuurit näkevät meidät?
Keskustelu lipsui melko abstraktille tasolle ja sisälsi paljon moraalikysymyksiä ja melko rönsyilevää avointa pohdiskelua ääneen. Keskustelu oli kuitenkin hyvin antoisa ja kaikilla riitti puhuttavaa.